flussaista ajatelmaa dokumenttien tarkoituksesta

Olen nyt vapaalla, hurjan yhden kokonaisen päivän kestävällä lomalla töistä ja sen velvotteista. Mikäköhän siinä on, että aina lomilla sairastuu mutta töissäollessa on terve kuin pukki?

Tälläkin hetkellä kurkkua kutittaa, nenästä valuu räkää ja pää on humiseva kaikukoppa. Ja tottakai minä hoidan myös pientä poikaani kipeänä, varsinkin kun siltä vihulaiselta sain tämän flunssan ja poika puolestaan sai oman flunssansa tarhasta, kuinka mukavaa onkaan tämä virusten kierrättäminen.

Olen tässä ajatellut kuinka pienestä on kiinni ihmisen onni ja epätoivoisuus. Tuntuu, että joskus asenne ratkaisee päivän tapahtumien luonteen. Toisaalta olen huomannut, että verensokerinlasku aiheuttaa ainakin minulle jatkuvakestoisen ärsytystilan, jossa sokeasti uskon kaikkien muiden tahallisesti ärsyttävän minua ja kokeilevan sietokykyni rajoja. Toisaalta tässä tilassa usein kokeilen nopeita verensokerin nostattajia kuten suklaata tai keksejä ihan vain siltä varalta jos olenkin sitten erehtynyt muiden suhteen.
Voin kertoa että olo on kuin valaistuneella munkilla maailman muuttuessa miellyttäväksi ja olotilani renteutuessa vatsan saatua tahtonsa läpi stressintäyteisen pääni ajatusten ylitse. Ruuassa on mystiikkaa, uskon siihen todella.

Toisaalta katsoin dokumentin, jossa syöminen ja ruuan laittaminen rinnastettiin seksiin, ja täytyy sanoa, että se kuulosti yhtä typerältä kuin se dokumentti, joka selvitti aivastuksen saloja ja se oli löytänyt porukan, joka väitti aivastusta kehon pikku orgasmiksi. Eipä tarvitse katsoa kuin pienen vauvan aivastus- ja syömistouhuja, niin järkettävä totuus tulee ilmi.
Sehän syö elääkseen, eloonjääminen menee ohi eroottisuuden! ja
vauvan nenä on kamalan pieni eikä se osaa niistää, aivastus on verraton ja kätevä tapa tyhjentää räästä täyttyneet nenäontelot!
Voi hitsi kuinka vieraantuneita jotkut ovat todellisuudesta. Toisaalta olen tullut siihen tulokseen, että nämä pikkudokumentit täyttävät ihmisten tirkistelynhalut. Joskus mentiin friikkisirkukseen tai tivoliin katsomaan karvaista naista, epämuodostumia, liikalihavia ja muuten vain outoja kanssasisariamme ja -veljiämme. Koska nyt sellainen on lakkautettu reaalimaailmassa, voidaan hyvällä omatunnolla näytellä TV:ssä puolesta tunnista tuntiin jotain elämän runtelemaa yksilöä tai sodan kauhua tai mielipuolien tekosia. Tietyllä tavalla myös reality-sarjat liittyvät tirkistelyhaluistan ihmisten listalle alta yksikön. Varsinkin jos siellä on draamaa ja ihmissuhdesotkuja.

Voidaan kysyä mikä meitä vaivaa? Olemmeko niin sairaalloisen uteliaita, että kaikkea pitää ymmärtää mitä maailmassa tapahtuu? olemmeko jotenkin onnellisempia sen jälkeen, kun näemme jonkun murhaajasta tehdyn profiilidokumentin tai koko ikänsä hyljeksittynä ollut ihminen kertoo miten häntä on nöyryytetty ja alistetu. Ehkä minä olen outo ja kiihkoan turhasta, toisaalta on mielenkiintoista kuinka paljon tälläistä materiaalia esitetään

Hiljaista luovuutta

Olen taiteellinen ihminen, tai niin minulle väitetään.
Minä kirjoitan, maalaan, muokkaan erilaisia materiaaleja ja ompelen, neulon mutta en virkkaa =), tai en ainakaan mitään kelvollista. Minun päähäni mahtuu kokonaisen universumin historia ja tulevaisuus, jota olen yli kymmenen vuotta rakentanut mielessäni. Mieleni on koko ajan liikkeessä ja rauhoittaakseni sitä piirrän, kirjoitan tai luen mutta nykyään myös siivoaminen on onnistunut tasaamaan levottomuuttani. Ja kun teen jotain, keskityn niin ankarasti että unohdan syödä tai juoda ja en kuule mitä minulle puhutaan.

Toisaalta olen ajatellut, että kyse onkin luomisen tarpeesta, halusta järjestykseen ja sisäisten maailmojen esiin tuomista. Toisaalta luon myös tarpeeseen, sillä jos jostakin puuttuu jokin koriste-esine, taulu tai vaate, voin helposti tehdä sen itse enkä joudu näkemään sitä vaivaa, että etsisin kaupasta minua miellyttävän vastaavan objektin.
Minua onkin myös kritisoitu, että olen liian itsevarma ja annan ymmärtää että luominen on helppoa. Eihän se ole niin mutta en anna sen häiritä päättäväisyyttäni. Jos haluan jotain, teen sen eteen töitä, että saan sen. En odota, että se tipahtaisi eteeni tai joku muu antaisi sen minulle, mutta en myöskään jaksa valittaa kuinka vaikeaa matka kohteen luokse on.
Toisaalta en minäkään onnistu tekeleissäni aina. Jotkut luomuksista ovat niin hirveän näköisiä että sopisivat varmaan nykytaiteen museoon Kiasmaan, mutta ei todellakaan omaan kotiini. Takaiskut ovat kuitenkin opettavaisia ja seuraavalla kerralla osaan välttää (toivottavasti) samaa virhettä. Toisaalta jos aikaa kuluu tarpeeksi, unohdan koko virheen ja toistan itseäni tyypillisellä rutiinilla.

Olen myös huomannut, ettei luominen ole kuin pyörällä ajoa. Jos ei kirjoita, maalaa, piirrä, ompele pitkään aikaan, taidot rapistuvat ja ilmaisusta tulee kapeaa sekä haparoivaa. Asiat joita on osannut ennen silmät kiinnikin vaatii usemman tunnin työn eikä se siltikään ole yhtä hyvä kuin ennen. Toisaalta aika on ehkä antanut uuden näkökulman tai toisen tekniikan, jota pystyykin hyödyntämään sillä hetkellä ja omalla tavallaan kehitystä tapahtuu, vaikka se ei enää olekaan samantyylistä kuin edellinen.

Asuntokauppoja metsästämässä

Haluan ostaa asunnon. Länsi-Helsinki olisi kiva paikka asua, pääsisimme töihin helposti ja pojan tarhakin on siellä. Mutta mikä siinä on, että 3-4h (kerrostalo)asunnot pyörivät siinä 200 000e molemmilla puolin? Lauttasaaressa parhain tarjous taisi olla yli puoli miljoonaa euroa, huh huh. Näillä hinnoilla minun on edes turha haaveilla rivi- tai omakotitalosta. Ei minulla ole mitään säästöjä tai pääomaa, eikä muuten ole miehelläkään.

Ja entä sitten se lainansaanti-viidakko? miltä pankilta hakea ja mitä maksutapaa käyttää. Onhan noita neuvojia mutta kalliiksi tulee silti. Laskureita kun käytin niin suurin osa takaisinmaksu erästä onkin korkoa eikä itse lainaa, kyllä pankit saavat voittoa meiltä typeriltä ihmisiltä, jotka haaveilemme omasta kodista.

Toisaalta ongelmia tuottaa se, että haluaisin myös lisää lapsia. Niin, tiedän kyllä että nykyään niitä ei montaa tehdä mutta itse haluaisin kolme tai neljä, onkohan siis minussa jotain vikaa? En edes ole mikään erityisen lapsirakas, omaani rakastan ja sisarusten lapsista tykkään mutta muiden lapsia siedän jos huomioin ollenkaan. Toisaalta kyseessä voi olla myös itsekäs ajatus ikääntymisestä, jolloin sananlaskukin sanoo, että lapset ovat vanhuuden turva. Ja mitä enemmän lapsia, sitä suurempi todennäköisyys on, että edes yksi viitsii käydä katsomassa ikäloppuja vanhempiaan vanhainkodissa. Tai huomaa, jos sitä kotona alkaa jättää syömättä ja peseytymättä tai alkaa unohdella helloja päälle ja laittaa kissan uuniin ja puhelee ruukkukasveille ja luulee olevansa taas kaksikymppinen ja ja ja.. Kyllä minä keksin näitä vanhuuden suomia iloja, joista pitäisi ikääntyvää suojella, kun tuskin sitä itse enää siinä vaiheessa tajuaa minkään olevan enää vinossa.

Tämä taas tuottaa siis omat ongelmansa asunnon ostolle. Jos ajatellaan tälläistä suurperhettä samankaton alla, niin ihanteellisinhan olisi kaksikerroksinen omakotitalo 6h+k+s. Tai näin ajattelisin. Jokaisella olisi oma (makuu)huone ja vielä olohuoneessa voisi vieraita viihdyttää. Toisaalta järkevällä tilanjakoratkaisulla voisi 4h+k mennä kerostalossa, jos kaksi makuuhuonetta pystyisi jakamaan per kaksi lasta. siinä jäisi sitten yksi kokonainen makuuhuone meille vanhemmille. Mutta nämä on näitä ajatuksia, joita pyörittelen päässäni, sillä en edes tiedä tulemmeko sitä asuntoa koskaan ostamaan, kivaa se silti olisi.

Tämän päivän väsymyksestä

Olen ollut aamun töissä ja päivällä pääsin pariin viikkoon ensimmäistä kertaa taas shoppailemaan. Uskomatonta se häly ja ihmistungos keskustassa. Minä en voinut uskoa, etten ole sitä ennen huomannut. Jotenkin olen aina ennen viihtynyt keskustassa mutta en enää, sitä vaan menin kaupasta toiseen ihmismeren mukana ja koetin muistaa mitä ihmettä olin mennyt sinne ostamaan.

Jopa ruokapaikka oli meluista ja levoton. Söin äkkiä hampurilaiseni ja koetin olla kuulematta ihmisten puheita viereisissä pöydissä. Tai taisivat he osaksi kiljuakin, sen verta äänekästä muiden keskustelut olivat.

Kotona sitten annoin miehelle pusun ja maksoin laskut tietokoneella, jossa tehtävässä taidan olla vieläkin. Jäin miettimään että miksiköhän myyjät tulivat niin auliisti auttamaan minua vaikken pyytänyt, olikohan ulkonäössäni jotain eksyneen ja hämmentyneen oloista. Tai olinkohan jotenkin vain väsyneen ja nuutuneen oloinen, enpä tiedä mutta siltä minusta kuitenkin tuntui. Oli inhoittavaa nähdä itseään peileista, kun en näyttänyt yhtä fressiltä ja muodikkaalta kuin muut ympärilläni. Tajusin myös hämmentyneenä, että saatoin olla kaupan vanhimmasta päästä oleva asiakas, onkohan aika mennyt ohitseni? Miksi teineille tehdään paljon siistimpiä vaatteita kuin aikuisille?

Enpä tiedä. Pieni poikani nukkuu ja huomenna vapaapäivänäni hoidan häntä kotona. Täytyy myöntää, että taidan shopata eniten lapselleni, sillä nytkin mukaan tarttui mm. kuravaatteet ja pyjamia. Itselleni Ostin sen yli puoli vuotta himoamani mustan hupparin ja punaisen nahkavyön, joka oli tarjouksessa, sunnuntain rippijuhlalahjaksi taas tarttui haaviin emokorvikset ja kiinamerkki "rakkaus" - avainlenkki.

Huomaan etteivät ajatukseni pysy koossa, joten tulen taas kun kirjoituttaa.