Olen viime päivinä lukenut "opi tuntemaan itseäsi"-kirjoja, tai itsetutkiskelun avuksia tarkoitettuja kirjoja. Eräs ystäväni antoi niitä minulle lainaan hyvää tarkoittaen, ajatellen ehkä, että nykyisessä tilanteessani kaipaisin henkisiä työkaluja päästäkseni elämääni vaivaavasta ahdistuksesta eroon.
Kyllä, olen ahdistunut. Epämääräisen ja ikävällä tavalla, jonka syytä olen yrittänyt selvitellä muun elämän lomassa kuukauden päivät. Ei edistystä muta ei myöskään parannusta. Olenkin jo ehtinyt ottamaan asenteen, että kestän tämän kyllä ja joskus se kuitenkin helpottaa. Kunhan se ei haittaa työtäni ja perhe-elämääni, voin tutkia tunnetilojani ja yrittää ymmärtää, minä on saattanut minut tähän ikävään välikäteen.
Niissä kirjoissa on ollut hyviä ajatuksia, niissä puhutaan rakkauden eri puolista niin lapsuudessa kuin aikuisiälläkin, miten sitä on koettu tai jääty kokematta ja kuinka ihminen oppisi rakastamaan sekä olemaan rakastettu. Niissä puhutaan myös peloista, ahdistuksesta, kiireestä ja ihmisten epävarmuudesta, kaikki asioita, joista onkin hyvä tietää ja puntaroida omalta kohdaltaan. Valitettavasti kirjat lähestyvät elämänkriisejä kristillisestä näkökulmasta ja se ei haittaa sinänsä, jos kuitenkin tukeudutaan muuhunkin kuin uskonnon suomiin keinoihin työstää ongelmia. Siinä vaiheessa minulta kuitenkin loppuu mielenkiinto, kun puhutaan saatanan sairastuttamista ihmisistä, lopun ajoista ja luvataan rukouksen poistavan kaikki murheet, kun vain antautuu täysin kaikkivoivan olennon armoille. Joo... ei kiitos.
Huomasin myös, etten vieläkään pidä sanasta nöyryys. Minulle nöyryys edustaa anteeksipyytävää asennetta ja lakki kourassa - tapaa ottaa kiitollisena vastaan kaikki, mitä elämältä saa. En tiedä mikä siinä saakin minussa vihan nousemaan, sillä koen oikeudekseni kohdata elämän vaikeudet pää pystyssä, tasaveroisena muiden ihmisten kanssa. Ehkä minä sekoitan nöyristelyn ja nöyryyden keskenään, ehkä.
Toisaalta en ole koskaan odottanut elämältä mitään, vaan yllättynyt iloisesti, jos jotain myönteistä on tapahtunut. Omalla työlläni olen saavuttanut sen, mitä minulla on, omalla henkisella kasvullani ja ihmistuntemuksellani olen rakentanut nykyisen verkon, joka minut ottaa kiinni, jos putoan.
Inhoan myös ylikaiken suomalaista sananlaskua "se joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa". En ole siitä lapsesta asti pitänyt, sillä se mielestäni kehoittaa ihmisiä tyytymään siihen, mitä on uskaltamatta kokeilla, voisiko sittenkin olla jotain enemmän. On kuin suomalainen mentaliteetti (se vanha) olisi ollut, että pitää olla kiltti, tyytyväinen vähään ja lakia sekä moraalia pelkäävä. En sitten tiedä onko tämä nykyinen mentaliteetti "kaikki mulle heti" yhtään parempi, ainakin se lisää henkistä tyhjyyttä, kun koskaan ei kuunnella mitä oikeasti haluaa. Sellainen sopiva suhde materian ja henkisten tavoitteiden kanssa olisi optimaali. Toisaalta on vaikea yrittää ajatella syvällisesti, kun työpäivän jälkeen surisee työjutut päässä, pitäisi hoitaa perhe ja ehkä siivoja jos jaksaa sekä sitten mennä nukkumaan taas aloittaakseen saman uudestaan.
Mutta minä luen kirjoja, pyrin tutkistelemaan itseni syvimpiä tuntoja ja selvittämään ahdistukseni lähteen, jotta voisin elää tasapainoista elämää. Hulluinta on, ettei tuo tunne kuitenkaan ole vienyt elämäniloa tai onnellisuutta, se vain lähinnä viiltää ja hiertää kuin rasitusvammainen polvi.
