Hengellisyyden ja uskonnollisuuden vaikeus

Tänään olen tutkinut uskontoja ja uskomuksia, samaa aihetta, joka on kiehtonut minua vuosikaudet. Olen ehkä yrittänyt tulkita sitä kautta oman hengellisyyttäni tai löytää oman uskonnollisuuteni, mutta vielä mikään ei ole ns. kolahtanut, mikään yleisistä ja vallalla olevista uskonnoista, uskomussuunnista tai ismeistä ei ole tullut minulle rakkaammaksi kuin joku toinenkaan.
En osaa nykyään edes sanoa löytyykö minusta ns. hengellistä puolta, kaipuuta minua suurempaan ja mahtavampaan henkiseen voimaan vaikka tunnustankin tiettyjä dogmeja eri uskonnoista ja uskon tietäväni tiettyjen asioiden hengellisellä saralla olevan totta.

Yksi piirre tuntuu korostuvan kaikissa hengellisissä suuntauksissa ja ne ovat riitit. Ei riitä että uskoo pyhien kirjoitusten tai ohjesuuntien olevan tosia, vaan niitä pitää myös toteuttaa jokapäiväisessä elämässä. Sanotaankin, "ettei ole uskoa ilman tekoja" eli palvonnan kohde on tuotava esiin elämässä rukousten, elämäntavan ja dogmien noudattamisen muodossa. Itselleni se taas on hankalaa ellei mahdotontakin, sillä en yksinkertaisesti jaksa joka päivä tai joka viikkokaan ajatella hengellisiä ajatuksia.
Minusta tuntuu sanattoman hankalalta löytää hetki jokapäiväiseni elään keskestä aikaa riitille/riiteille, jotka vakuuttaisivat minut jumaluuden läsnäolosta ja yhteydestä, tai ottaa itse yhteyttä henkisyyttäni ylläpitävään suurempaan voimaan. Olen myös hajamielinen enkä kestäisi sitä syyllisyyden määrää, joka kertyisi siitä, etten tänäänkään muistanut riittiäni suorittaa. Voiko uskonnollisuutta ja hengellisyyttä olla ilman, että siitä joka hetki muistutetaan tai vaaditaan? Voinko uskoa ja olla yhteydessä itseäni suurempaan voimaan ilman, että tuon sen läsnäoloa tiedettäväksi ja en palvele sen tarkoituksia ja suorita riittejä? Onko se tyhjää uskoa/hengellisyyttä?

Jotkut voisivat varmaan kokea tämänkaltaisen pohdinnan loukkaavana, suorastaan hyökkäyksenä itseään vastaan. Tai mahdollisesti pitävät minua kerettiläisenä, pakanana, uskonnottomana ihmisenä. Ehkä he ovat myös oikeassa. Voinhan olla liian maallistunut ja korruptoitunut, kun en kaipaa suoraa yhteyttä itseäni auttavaan ylimaalliseen voimaan mutta toisaalta en koe itseäni myöskään ketään paremmaksi tai oikeutetuksi ylenkatsomaan ketään. Minusta kaikilla kuuluisi olla lupa usko, tai olla uskomatta. Oikeus hengellisyyteen tai maallisuuteen oman kehityskaarensa mukaisesti. Onko väärin antaa ihmisille vapaus päättää itse, mitä he tekevät henkensä kanssa?

Minun matkani jatkuu, etsin ja tutkin ja ehkä löydän avaimen tähän henkiseen lukkoon, joka hylkää kaikki eteeni tulevat valmiit uskonkappaleet ja uskot. Ehkä jonain päivänä koen jonkun näistä omakseni ja pelastun, kuten uskovaiset yleensä sanovat. Tai ehkä minä ihmettelen elämän loppuun asti kummallisia asioita joilla ihmiset täyttävät elämänsä selvitäkseen seuraavaan päivään. Se jää nähtäväksi.